Sielun Veljet

Vuonna 1982 Ismo Alanko ja Jukka Orma soittivat viimeiset yhteiset keikkansa Hassisen Koneen isossa kokoonpanossa. Jo jonkin aikaa miesten mielessä oli kytenyt ajatus uudesta, raaempaa rytmimusiikkia soittavasta ryhmästä.

Jukan pitkäaikainen stadilainen soittokumppani Alf Forsman oli asenteeltaan ja soittotyyliltään ainoa mahdollinen ajatus rytmipuolelle. Sitä paitsi Ismokin oli pitkään halunnut soittaa Affen kanssa - olihan tuo lapsenkasvoinen rumpali tunnettu...

Read more »

Vuonna 1982 Ismo Alanko ja Jukka Orma soittivat viimeiset yhteiset keikkansa Hassisen Koneen isossa kokoonpanossa. Jo jonkin aikaa miesten mielessä oli kytenyt ajatus uudesta, raaempaa rytmimusiikkia soittavasta ryhmästä.

Jukan pitkäaikainen stadilainen soittokumppani Alf Forsman oli asenteeltaan ja soittotyyliltään ainoa mahdollinen ajatus rytmipuolelle. Sitä paitsi Ismokin oli pitkään halunnut soittaa Affen kanssa - olihan tuo lapsenkasvoinen rumpali tunnettu ympäri Suomea suorasukaisena, terävänä ja ehdottomana rockmuusikkona, jolle kompromissien tekeminen ja mielistely olivat vieraita asioita.

Basson varteen löytyi Ismon vanha tuttu Tukholman ajoilta, Raisiosta kotoisin oleva Jouko Hohko. Jokke oli alun perin kitaristi eikä ollut bassoa juurikaan soitellut, viulua kylläkin, nuorempana. Uuteen instrumenttiin suostumiseen liittyi muutamia reunaehtoja: miehelle pitää ostaa basso, hyvä fuzzi ja tupla-Marshallit.

Lopuksi valot ja varjot: Vinski Viholainen. Vinskin legendaarinen alavalon käyttö on nyttemmin iskostunut suomalaiseen bändivalaistukseen pysyvästi.

Näillä eväillä painuttiin Joensuun paksulumiseen talveen treenaamaan kuukaudeksi. Elettiin vuotta 1983. Materiaalia syntyi solkenaan; päivät käytettiin soittamiseen ja yöt laulamiseen. Antaumuksellinen työnteko palkittiin ensimmäisellä - yli kuukauden kestäneellä - kiertueella välittömästi. Yleisö oli äimän käkenä kuunnellessaan ja katsellessaan vastasyntyneen bändin raakaa menoa.

Lapuan Latosaaressa liki 2500-päinen yleisö todisti bändin hurjan esityksen alkamista. Keikan lopussa yhtyeen kanssa sisällä paviljongissa oli enää parikymmentä innokasta uskalikkoa.

Orkesteri oli innoissaan. Tää toimii!

Sama toistui ympäri Suomea. Ensimmäiset vuodet kierrettiin sinnikkäästi pienten yleisöjen seassa. Toiminnassa oli selkeä tarkoitushakuisuus: haluttiin eroon Kone-yleisöstä, suosittuja ralleja kuuntelemaan tulevista jokapaikandiggareista. Samalla hitsattiin bändi yhteen saumattomaksi rytmigeneraattoriksi, jonka esityksissä yhtyi rokin riemukas raivo tanssin aistillisuuteen ja teatterin huumaan. Ja kaikki Black-Out Viholaisen omintakeisten valonheittojen korostamana.

Ensimmäinen levy taltioitiin Vanhan Ylioppilastalon keikalta livenä. Levyn kantta koristava Emil Zatopek oli tinkimättömyydessään huumorin täyttämä esikuva koko bändille.

Levyjä suollettiin ulos tasaiseen tahtiin: yksi vuodessa.

Sielun Veljet (se Zatopek-levy). Peräänantamattomuutta korostaa levyn kesto: Yksi vinyyli ei riittänyt, tupla oli liian paljon. Tehtiin siis kolmen levypuolen vinyyli. Puolitoistalevy.

Lapset. Raakaa, paljasta, pelkistyvää, päällekäyvää.

Hei Soturit. Askeleita kohti perinteitä, rokin rakenteita, rytmin svengaavuutta.

Ja sitten L'Amourha, joka edesmenneen TT Oksalan tuottamana lopulta räjäytti potin. Peltirumpu, Ikävä ja On mulla unelma. Biisi, joka ehti olla jopa soittokiellossa Suomen Yleisradiossa.

Kiinteä ja sinnikäs keikkailu oli tuonut bändille maineen maan rajuimpana lavaesiintyjänä. Enää puuttui Peltirummun kaltainen hittibiisi puskemaan Sielun Veljet myös myyntitilastojen kärkeen.

Yhtyeelle oli ominaista, että kun Tavastialla järjestettiin loppuunmyyty levyjulkaisukonsertti, niin siellä ei levybiisejä vedetty. Taattujen hittien sijaan esitettiin yhtyeen käsikirjoittama oma versio vanhasta Punahilkka-tarinasta näytelmänä. Ei kitaroita, ei rumpuja. Outo kertomus Punahilkasta, Sudesta, Isoäidistä, Metsästäjästä ja ties kenestä.

Encorena lauleskeltiin akustisia versioita joistain suosituista kappaleista.

Yleisö oli raivoissaan; osa halusi lippurahat takaisin.

Orkesteri puolestaan oli tyytyväinen aiheuttamaansa hämminkiin. Olihan kaikenlaisia kokeiluja tehty aiemminkin ympäri Suomea: Ennen erästäkin Tampereen YO-talon keikkaa sai tekninen henkilökunta päähänsä olla roudaamatta raskaita kamoja jälleen kerran sisään ja ulos: "Soittakaa akustisesti". Näin tehtiin, täysin ilman sähköä. Vinski hoiti valotkin kynttilöillä. Sama toistui Virroilla: Ravintola Karhunkierto sai kuulla yhtyettä dobron, akustisen kitaran ja keittokattiloiden sekä muoviämpäreiden kera, täysin akustisesti. Oulussa ja Stadin Natsalla vedettiin quadrafoniset keikat: kaikki soittajat omissa nurkissaan ympäri huonetta, yleisön ympärillä. Useasti "normaalikeikkakin" levittäytyi ympäri salia tai ravintolaa kun pitkin mikrofoni- ja kitarapiuhoin varustautuneet soittajat ottivat tilan haltuunsa yleisön ihmetellessä sentin päähän yhtäkkiä ilmestyvää esiintyjää...

Maine kasvoi ja keikkoja tuli lisää, mutta seuraava levy oli taas askel kohti jotain muuta. Kuka teki huorin -levyn biisit olivat toisenlaisia, ei niin ankaraa mättöä kuin edelliset. L'Amourha soitettiin tuohon aikaan kehutuilla Kramer-kitaroilla, jotka oli hankittu Kitarapajalta vakuutuskorvauksina Neuvostoliitossa varastettujen keppien tilalle. Kuka teki huorin merkitsi paluuta Fendereihin, Stratoon ja Teleen. Saundi oli ilmavampi, funkimpi, pelkistetympi.

Seuraavana tehty Suomi-Finland sai tuottajakseen Riku Mattilan. Isossa hirsitalossa Paris Hektos -studiossa Kirkkonummella äänitetty levy sai bändin omalaatuisen svengin ja lennon taltioitumaan ehkä paremmin kuin mikään muu äänite koko yhtyeen tähänastisen uran aikana.

Bändin viimeinen kokonaiseksi äänitteeksi 80-luvulla tehty julkaisu Softwood Music under Slow Pillars on edelleenkin häkellyttävän moderni outoine instrumentaatioineen.

Sielun Veljistä puhuttaessa on syytä muistaa yhtyeen haastava moni-ilmeisyys. Onnenpyörä-kiertue ja -levy toivat esille kolme täysin erilaista orkesteria, jotka kaikki syntyivät samoista soittajista: Kullervo Kivi ja Gehenna-yhtye, suomalaista kaihoa aidossa paketissa; Leputation of the Slaves, göteborgilaisrokkia vääntävä post/garage/indiepläjäys ja Adolf und die Freie Scheisse mainioine Springtime for Hitler -versioineen. Pimpline & the Defenites, saksalaista rhythm'n'bluesia herkullisimmillaan, nelikosta hieman poikkeavalla kokoonpanolla: Ismo ei ollut tässä lainkaan, Jouko lauloi ja bassoa soitti Roger Nieminen, Veljien pitkäaikainen lavaroudari ja autonkuljettaja.

Vielä vuonna 2007 ilmestyi Otteita Tuomari Nurmion laulukirjasta, Jukan aidoista 90-luvun äänitteistä jälkituottama cd, joka yllättäen ilmestyessään kipusi Suomen Virallisen Listan kärkeen. Taisi muuten olla Veljien ensimmäinen listaykkönen.

Ja nyt siis jälleen studiossa työstetty kipale, Nukkuva Hirviö.

"Kuulostaa ihan Sielun Veljiltä", sanoi Vinski biisin ekaa kertaa kuultuaan.

Näin on.

- Jukka Orma, 8.2.2011