Vuonna 1982 Ismo Alanko ja Jukka Orma soittivat viimeiset yhteiset
keikkansa Hassisen Koneen isossa kokoonpanossa. Jo jonkin aikaa miesten
mielessä oli kytenyt ajatus uudesta, raaempaa rytmimusiikkia soittavasta
ryhmästä.
Jukan pitkäaikainen stadilainen soittokumppani Alf Forsman oli
asenteeltaan ja soittotyyliltään ainoa mahdollinen ajatus rytmipuolelle.
Sitä paitsi Ismokin oli pitkään halunnut soittaa Affen kanssa - olihan
tuo lapsenkasvoinen rumpali tunnettu ympäri Suomea suorasukaisena,
terävänä ja ehdottomana rockmuusikkona, jolle kompromissien tekeminen ja
mielistely olivat vieraita asioita.
Basson varteen löytyi Ismon vanha tuttu Tukholman ajoilta, Raisiosta
kotoisin oleva Jouko Hohko. Jokke oli alun perin kitaristi eikä ollut
bassoa juurikaan soitellut, viulua kylläkin, nuorempana. Uuteen
instrumenttiin suostumiseen liittyi muutamia reunaehtoja: miehelle pitää
ostaa basso, hyvä fuzzi ja tupla-Marshallit.
Lopuksi valot ja varjot: Vinski Viholainen. Vinskin legendaarinen
alavalon käyttö on nyttemmin iskostunut suomalaiseen bändivalaistukseen
pysyvästi.
Näillä eväillä painuttiin Joensuun paksulumiseen talveen treenaamaan
kuukaudeksi. Elettiin vuotta 1983. Materiaalia syntyi solkenaan; päivät
käytettiin soittamiseen ja yöt laulamiseen. Antaumuksellinen työnteko
palkittiin ensimmäisellä - yli kuukauden kestäneellä - kiertueella
välittömästi. Yleisö oli äimän käkenä kuunnellessaan ja katsellessaan
vastasyntyneen bändin raakaa menoa.
Lapuan Latosaaressa liki 2500-päinen yleisö todisti bändin hurjan
esityksen alkamista. Keikan lopussa yhtyeen kanssa sisällä paviljongissa
oli enää parikymmentä innokasta uskalikkoa.
Orkesteri oli innoissaan. Tää toimii!
Sama toistui ympäri Suomea. Ensimmäiset vuodet kierrettiin sinnikkäästi
pienten yleisöjen seassa. Toiminnassa oli selkeä tarkoitushakuisuus:
haluttiin eroon Kone-yleisöstä, suosittuja ralleja kuuntelemaan
tulevista jokapaikandiggareista. Samalla hitsattiin bändi yhteen
saumattomaksi rytmigeneraattoriksi, jonka esityksissä yhtyi rokin
riemukas raivo tanssin aistillisuuteen ja teatterin huumaan. Ja kaikki
Black-Out Viholaisen omintakeisten valonheittojen korostamana.
Ensimmäinen levy taltioitiin Vanhan Ylioppilastalon keikalta livenä.
Levyn kantta koristava Emil Zatopek oli tinkimättömyydessään huumorin
täyttämä esikuva koko bändille.
Levyjä suollettiin ulos tasaiseen tahtiin: yksi vuodessa.
Sielun Veljet (se Zatopek-levy). Peräänantamattomuutta korostaa levyn
kesto: Yksi vinyyli ei riittänyt, tupla oli liian paljon. Tehtiin siis
kolmen levypuolen vinyyli. Puolitoistalevy.
Lapset. Raakaa, paljasta, pelkistyvää, päällekäyvää.
Hei Soturit. Askeleita kohti perinteitä, rokin rakenteita, rytmin svengaavuutta.
Ja sitten L'Amourha, joka edesmenneen TT Oksalan tuottamana lopulta
räjäytti potin. Peltirumpu, Ikävä ja On mulla unelma. Biisi, joka ehti
olla jopa soittokiellossa Suomen Yleisradiossa.
Kiinteä ja sinnikäs keikkailu oli tuonut bändille maineen maan
rajuimpana lavaesiintyjänä. Enää puuttui Peltirummun kaltainen
hittibiisi puskemaan Sielun Veljet myös myyntitilastojen kärkeen.
Yhtyeelle oli ominaista, että kun Tavastialla järjestettiin loppuunmyyty
levyjulkaisukonsertti, niin siellä ei levybiisejä vedetty. Taattujen
hittien sijaan esitettiin yhtyeen käsikirjoittama oma versio vanhasta
Punahilkka-tarinasta näytelmänä. Ei kitaroita, ei rumpuja. Outo kertomus
Punahilkasta, Sudesta, Isoäidistä, Metsästäjästä ja ties kenestä.
Encorena lauleskeltiin akustisia versioita joistain suosituista kappaleista.
Yleisö oli raivoissaan; osa halusi lippurahat takaisin.
Orkesteri puolestaan oli tyytyväinen aiheuttamaansa hämminkiin. Olihan
kaikenlaisia kokeiluja tehty aiemminkin ympäri Suomea: Ennen erästäkin
Tampereen YO-talon keikkaa sai tekninen henkilökunta päähänsä olla
roudaamatta raskaita kamoja jälleen kerran sisään ja ulos: "Soittakaa
akustisesti". Näin tehtiin, täysin ilman sähköä. Vinski hoiti valotkin
kynttilöillä. Sama toistui Virroilla: Ravintola Karhunkierto sai kuulla
yhtyettä dobron, akustisen kitaran ja keittokattiloiden sekä
muoviämpäreiden kera, täysin akustisesti. Oulussa ja Stadin Natsalla
vedettiin quadrafoniset keikat: kaikki soittajat omissa nurkissaan
ympäri huonetta, yleisön ympärillä. Useasti "normaalikeikkakin"
levittäytyi ympäri salia tai ravintolaa kun pitkin mikrofoni- ja
kitarapiuhoin varustautuneet soittajat ottivat tilan haltuunsa yleisön
ihmetellessä sentin päähän yhtäkkiä ilmestyvää esiintyjää...
Maine kasvoi ja keikkoja tuli lisää, mutta seuraava levy oli taas askel
kohti jotain muuta. Kuka teki huorin -levyn biisit olivat toisenlaisia,
ei niin ankaraa mättöä kuin edelliset. L'Amourha soitettiin tuohon
aikaan kehutuilla Kramer-kitaroilla, jotka oli hankittu Kitarapajalta
vakuutuskorvauksina Neuvostoliitossa varastettujen keppien tilalle. Kuka
teki huorin merkitsi paluuta Fendereihin, Stratoon ja Teleen. Saundi
oli ilmavampi, funkimpi, pelkistetympi.
Seuraavana tehty Suomi-Finland sai tuottajakseen Riku Mattilan. Isossa
hirsitalossa Paris Hektos -studiossa Kirkkonummella äänitetty levy sai
bändin omalaatuisen svengin ja lennon taltioitumaan ehkä paremmin kuin
mikään muu äänite koko yhtyeen tähänastisen uran aikana.
Bändin viimeinen kokonaiseksi äänitteeksi 80-luvulla tehty julkaisu
Softwood Music under Slow Pillars on edelleenkin häkellyttävän moderni
outoine instrumentaatioineen.
Sielun Veljistä puhuttaessa on syytä muistaa yhtyeen haastava
moni-ilmeisyys. Onnenpyörä-kiertue ja -levy toivat esille kolme täysin
erilaista orkesteria, jotka kaikki syntyivät samoista soittajista:
Kullervo Kivi ja Gehenna-yhtye, suomalaista kaihoa aidossa paketissa;
Leputation of the Slaves, göteborgilaisrokkia vääntävä
post/garage/indiepläjäys ja Adolf und die Freie Scheisse mainioine
Springtime for Hitler -versioineen. Pimpline & the Defenites,
saksalaista rhythm'n'bluesia herkullisimmillaan, nelikosta hieman
poikkeavalla kokoonpanolla: Ismo ei ollut tässä lainkaan, Jouko lauloi
ja bassoa soitti Roger Nieminen, Veljien pitkäaikainen lavaroudari ja
autonkuljettaja.
Vielä vuonna 2007 ilmestyi Otteita Tuomari Nurmion laulukirjasta, Jukan
aidoista 90-luvun äänitteistä jälkituottama cd, joka yllättäen
ilmestyessään kipusi Suomen Virallisen Listan kärkeen. Taisi muuten olla
Veljien ensimmäinen listaykkönen.
Ja nyt siis jälleen studiossa työstetty kipale, Nukkuva Hirviö.
"Kuulostaa ihan Sielun Veljiltä", sanoi Vinski biisin ekaa kertaa kuultuaan.
Näin on.
- Jukka Orma, 8.2.2011